Mutsiksi vol. 1

Jep. Siitos on tapahtunut, kannan rakkauden hedelmää, "löydän elämälle uuden tarkoituksen" jne. mälämälä. Minusta tulee siis äiti. Mutsi, goddamn. Pyrin tästä lähtien keskittymään kirjoituksissani hiukan enemmän äitiyden tuomiin metkuihin (ja ehkä kirjoittamaan vähän useammin).

Mua on pitkään laiskottanut kirjoittaa. Inspiraatiota ei ole oikein löytynyt, eikä varsinkaan aiemmassa blogielämässäni toitottamiin superfood- ja treeniuutisiin. Jotkin elämänarvot ovat menneet raskautumisen myötä uusiksi ja liikunnasta ja ruoasta jatkuvasti paasaaminen on tuntunut turhalta.

Toki uusi, paisuva elämäni luo ihan uusia aspekteja tähän terveys- ja liikunta-asenteeseen. En vieläkään ihan hyvillä mielin mätä turpavärkkiini ihan mitä sattuu huttua (ainakaan aina) tai lötköttele sohvalla pleikkaria pelaten sen sijaan, että lähtisin kävelylle. Hups, nyt valehtelin. Teen juuri noin.

Pakko myöntää, että nyt raskauden puolivälissä (rv 20+5 tänä herran päivänä) alan yllättäen vähän kiinnostua ruoka- ja liikuntapolitiikasta alkuraskautta enemmän. Alussa kun tärkeää oli se, että naamariin sai tungettua jotain ja pahoinvointien poistuttua oli kiva mässätä, koska kerrankin saa. Nyt, kun puntarissa on +7 kg lähtöpainoon nähden ja kohta ei enää voi kävellä portaitakaan hengästymättä, alkaa terveellinen ruoka ja raskaalle sopiva liikunta yhtäkkiä kiinnostaa. Mutta niistä lisää seuraavassa tekstissä. Nyt kiskon kahvit ja omenat kitusiini ja hyppään fillarin selkään – vielä kun voin
.

Soromnoo!

Bonuksena ihana äitienpäiväruusu, jonka murunen mies mulle kiikutti eilen.

Ei hienostelua, rannareita.

Joka ikinen jannu ja mirmeli tietää, miltä tuntuu, kun iskee massiivinen mässyhimo. Joskus se kohdistuu tiettyyn ruokaan, joskus taas ihan mihin tahansa, missä on riittävästi rasvaa/sokeria/suolaa/you name it. Minäpä kaipasin tänään sipsejä, mutten suostunut vielä kaupassa jäämään mielitekojen vangiksi, vaan nappasin kasvissosekeiton ja painelin kotiin. Kotona ketutti ja pänni, missä sipsit?

Ratkaisu: tein itse ja säästin. Raksuista tuli jotain sipsien ja ranskalaisten a.k.a rannareiden väliltä, mutta aika pirun hyviä ne olivat silti. Kuvaa en ehtinyt napata, oli nälkä. Söin, olin onnellinen, vaikka aamulla on aivan satavarmasti suolapöhö. Ei kaduta!

Hipin superranusipsit:
(1 pienen, mutta nälkäisen tytön kokoinen annos)

Isohko peruna
Reilu loraus hyvää öljyä (niin että perunasuikaleet peittyvät)
0,5-1 kpl hyvää kasvisliemikuutiota (esim. reformi luomu) / haluamasi määrä suolaa ja mausteita
Ketsuppia tai dippiä tarjoiluun

Kaada öljy pannuun ja muhjuunna sormilla liemikuutio/mausteet hyvin öljyn sekaan. Vinkki: jos laitat kokonaisen liemikuution, varaudu tajunnanräjäyttävään suolaisuuteen. Pese peruna, kuori vain jos on pakko.Viipaloi peruna hyvin ohuiksi siipaleiksi haluamaasi malliin. Itse pistin potun ensin pitkittäin puoliksi ja sitten niinikään pitkittäin ranskalaismaisiksi, mutta ohuemmiksi viipaleiksi. Kuumenna öljy-mausteseos. Lykkää potaatit tasaisesti ruplattavaan öljyyn. Paistele ja kääntele, kunnes potut ovat kullanruskeita ja kutakuinkin rapsakoita. Nosta esim. reikäkauhalla talouspaperilla vuoratulle lautaselle. Anna jäähtyä, tsekkaa maku, mausta tarvittaessa. Nauti dippaillen ihan nyt mihin ikinä haluat. Juo pari litraa vettä, koska sipsit ovat niin suolaisia. Ole onnellinen.

Pakurit ja kolotukset

Tänään harmikseni minut yllättivät flunssa ja ikävä pääkipu (taas). Luulen, että pitkään mittaamattomana olleilla kilpirauhasarvoilla on osansa asiaan, koska flunssia on tänä syksynä ollut vähän turhan kanssa. Siispä marssin verikokeeseen heti huomenna. Tiedän, että myös melko runsaalla taipumuksellani stressata asioista vähän liikaa on vaikutusta vastustuskyvyn heikkenemiseen. Nyt olen kuitenkin pitkästä aikaa - vai pitäisikö sanoa vihdoin - ymmärtänyt kilpirauhasongelmien syy-seuraussuhteita ja vaikutuksia koko kehon kaikkeen muuhunkin toimintaan ja hyvinvointiin.

Yritin rauhoitella stressaavaa sieluani ja saada töitä tehtyä kipuiluista huolimatta parantavan ja herkullisen pakuriteen voimalla. Minun juomani näytti tältä:

Litran teepannullinen

Pakuria (jauheena) n. 1 tl, myös palasina käy
Tuoretta inkivääriä reilu palanen kuutioituna
Tuoretta kurkumaa pikkurillin kokoinen pala kuutioina
Sitruunamehua
Puolukkamehua (vähäsokerista, itsekeitettyä)

Pakureita, inkivääriä ja kurkumaa keittelin 10-15 minuuttia, kaadoin kuppiin ja viilensin sekä maustoin juoman puolukka- ja sitruunamehulla. Sinne meni koko pannullinen. Pakko myöntää, että sekä flunssa että stressi hälvenivät edes hetkeksi, joskin pääkipu palaili myöhemmin.

Pizzaa, taiteita ja taitteita

Tässä pizzaa aamupalaksi mutustellessani muistin yhtäkkiä tämän blogin. Ironista. Lueskelin vanhoja juttujani joihinkin samaistuen, joistakin jo irtisanoutuen. Yhtä kaikki tuli sellainen olo, että voisin taas kirjoittaa. Aiemmin ruoka- ja liikuntapainotteisen sisällön rinnalle halusin tuoda jotain ihan muuta - jotain sellaista, joka kuvaa sielunelämääni tällä hetkellä. Toki ruoka ja liikunta ovat yhtä minulle rakkaita aiheita, mutta suhteeni niihin on muuttunut. Siitä lisää tuonnempana, mutta nyt siihen taukoon.

Olen ollut vuoden poissa. Se on hurja aika ja siinä ehtii tapahtua ihmiselle monenlaista. Minulla tapahtui ihmissuhdemuutoksia ja sen myötä muutto omaan koloon, hurjasti töitä ja niiden myötä uusia vastuita - sekä ikävää, mutta välttämätöntä kiirettä. Tapahtui myös musiikillinen noususuhdanne, ja haaveita toteutui. Toukokuussa 2013 syntyi akustinen folktrio Aino ja kyy. Olenkin viimeisimpiä kuunkiertojani viettänyt yhä enemmän taiteiden parissa: joulukuussa äänitimme ep:n ja sepä tulee pian ulos. Elämä on siis kerrassaan mallillaan.

Kaiken uuden ja ihanan keskellä piti kuitenkin vähän pohtia. Jossain vaiheessa syksyä, rankemman tilanteen edessä oli mietittävä tarkkaan, mitä elämältä oikeastaan kaipaa. Se mietintä on mulla vieläkin meneillään, mutta joitain asioita nappasin niistä hiljaisista keskiyön hetkistä kolkon takapihan varjoissa.

Tiedän, että haluan tehdä musiikkia, kirjoittaa runoja ja proosaa, maalata tauluja, tehdä toimittajan töitä, tanssia ja esiintyä. Tällä hetkellä teenkin ihan noita kaikkia. Tässä on vaan yksi epäkohta, jota en oikein sulata - jatkuva kiire. Olen kuitenkin aivan varma siitä, että en pystyisi valitsemaan yhtä uraa ja jatkamaan sillä loppuelämääni. Haluan tehdä ja kokea ja nähdä; eräs sanoi minulle, että ei ole kohdannut ketään, jolla on yhtä loppumaton tiedonjano. Ehkä hän oli oikeassa, itse muuttaisin tuon kyllä taidonjanoksi.

Tämän piirteen olen havainnut itsessäni myös liikunnan puolelta - haluan kokeilla kaikkea. Siis ihan kaikkea. Innostuin parkourista, akrobatiasta ja tankotanssista, uusin intoiluni on crossfit. Mutta kun pitäisi valita. Kaikkea ei ehdi eikä voi saada. Toisaalta olenkin oppinut ottamaan rennommin monen asian suhteen, mutta silti haalin itselleni jos jonkinlaista tekemistä jatkuvasti.

Tämän vuoden haasteenani olkoon siis valinnan opetteleminen ja elämän järkevä rytmittäminen - vaikka se kuulostaakin kammottavalta. Olen tunteillakäyvä innostuja ja sitä tulen aina olemaankin, mutta rakastamillaankin asioilla voi polttaa itsensä loppuun, jos kerää liikaa tekemistä. Muista, Katariina: älä polta itseäsi loppuun enää.

Kroppa peilin koristeena?

Pitkän hiljaisuuden jälkeen tulin kertomaan teille jokunen aika sitten lopullisesti oivaltamani asian. Sen saatteeksi myönnän, että loppuvuoden treenit menivät enemmän tai vähemmän piparinmurusiksi – en ole harrastanut tavoitteellista liikuntaa hetkeen. Kävin muutaman kerran kuntosalilla haisemassa, tein tuttavuutta cross trainerin kanssa, vaeltelin luonnossa, kävin töissä (pomppulinnassa pomppiminen on äärimmäisen hikoiluttavaa menoa), mutta varsinaista motivaatiota ei urheiluun meinannut enää löytyä. Sen vähän, mitä tein, tein koska täytyis vähän liikkua ja ettei maha paisuisi.

Jälkeenpäin noita syitä miettiessäni pudistelen päätäni surullisena, tähän on taas tultu. Liikun, ettei musta tulisi läskiä. Syön vähemmän, jos en liiku. Kaiken pointtina on ulkonäkö. Tiedän myöskin, etten varmasti ole ainoa, joka ajattelee tai on ajatellut pääasiassa sitä, miltä keho näyttää. Niin kovasti kun meninkin syksyllä vannomaan, että "nyt liikun vain hyvän olon vuoksi", päädyin moiseen.

Haastelin tässä taannoin Jyväskylän Parkour Akatemian tyyppien kanssa. Aihe ei suoranaisesti ollut sama, mutta rivien välistä päättelin, että yleismentaliteettina näillä kavereilla on (lajinsakin sanelemana) saada aikaan mahdollisimman sulava liike. Kokea, mihin mihin ihmisvartalo pystyy. Havahduin miettimään: mitä tekee kauniilla vartalolla, jos se ei toimi? Esteetikko varmaan vastaisi, että sitä on mukava katsella. Harmi vaan, semmoinen ei riitä minulle enää.

Syömishäiriöiden kanssa kamppailleena (toisinaan edelleen kamppailevana) tiedän, että on äärimmäisen vaikea omaksua toimivan vartalon käyttäytymismalli ja opetella keskittymään ulkonäön sijaan juuri siihen kaikkeen muuhun hienoon omassa kropassaan. On toki ihanaa nauttia siitä, kun oma kroppa näyttää upealta, mutta eikö se olisi vielä suurempi ilo, jos se myös pystyisi mielettömiin asioihin? Toimiva vartalo lienee myös hyvä motivaattori terveellisiin elämäntapoihin.

Ehkä tämä asia on jollekin itsestäänselvyys. Minulle se ei ole ollut. Siksi olenkin suunnattoman tyytyväinen, että tajusin sen nyt. Tästä pisteestä on vielä matkaa Kehoni on temppelini -ajatteluun, mutta minulla on aikaa.

Jumien karkoitusoperaatio

Nyt, rakkaat lukijatoverit, tarvitsen apuanne ja niksejänne treenijumien karkoitukseen.

Minulla menee jokaisen treenin jälkeen vähintään pohkeet, yleensä myös selkä ja vuorotellen mikä tahansa muu lihasryhmä jumiin. Seuraavan päivän urheilu tehdään hampat irvessä ja paikat ovat taas  entistäkin kipeämmät – puhumattakaan siitä että kävelen kaksi päivää kuin jalkani olisivat tönkkösuolatut muikut. Tämä tapahtuu lähes poikkeuksetta venyttelystä, saunasta ja kaksilahkeisystävän pakottamisesta hieromaan mun kipeitä lihaksiani huolimatta. Nyt siis vinkkejä kehiin! Nostatteko jalat ylös? Vedättekö magnesiumia? Venyttelettekö koko loppuillan? Jotain muuta?

Itse olen kokeillut noita kaikkia, mutta teho ei ole ainakaan vielä kummoisempi. Venyttely helpottaa hetkeksi, jalkojen ylös nostaminen on muuten vaan kivaa ja magnesium - jos ei muuta, antaa hyvän yöunen.

Macaa alkuperäisessä muodossaan. Kuva: www.superfoodit.com

Seuraava kokeiluni on Maca- juuresta tehty jauhe, joka lupailee huikeaa ravintoarvoa, stressinlievitystä ja urheilukestävyyden lisäämistä. Eikös tuo kestävyyden lisääminen voisi tarkoittaa myös palautumisen nopeutumista? (Iloinen yllätys itselleni myös se, että Maca voi lähteiden mukaan lievittää kilpirauhasvaivoja, itse kun kärsin vajaatoiminnasta.) Tietoa Macasta löydät täältä. Pidän kokeiluani yllä ja kertoilen sitten, auttoiko pulveri lihasjumeihin.

Sillä välin, vinkkejä kehiin.

Energiaa! Keppijumppaa! Zumbaaruokaakaikkee!

Repsahdukset ovat mennyttä ja muinaista aikaa, taas puhuvat kaunista kieltänsä liike ja puhdas ravinto. 

Ehkä viime viikon viineilyt ja herkuttelut peräti lisäsivät intoa – jopa liiallisuuksiin asti. Innostuin kokeilemaan ruokapäiväkirjaa ja näppäränä tyttönä lykkäsin kaikki syömäni ravinnot kalorilaskuriin saakka. Sinänsä ihan tervettä tajuta suunnilleen paljonko kuluttaa ja syö, mutta samantien pistin syömiseni niin tarkkaan syyniin, että piti jo toppuutella itseään: "Katariina, sä syöt ihan terveellisesti ja sopivia määriä – ei, et syö liikaa hiilareita kun liikut paljon.. jne." Kaloreiden laskeminen jäänee siis pannaan vähäksi aikaa, jatkukoon rento hyvinsyöminen. (Menneisyydestä nimittäin löytyy surullinen syömishäiriötausta, niihin aikoihin en tykkäisi palata.)

Jumppaustsemppauksesta olen kuitenkin mielissäni. Sunnuntaina riipaisin juoksumatolla harjoitusta Cooperin testiä varten ja salin puolella treeniä oman kehon painolla. Eilen tuttuun tapaan zumbailtiin ja kokelinpa myös Toning-tuntia. Toningissa meno oli mukavan reipas, joskin olisin ehkä kaivannut hitusen suurempaa vastusta joihinkin lihaskunto-osuuksiin. Kilon painot eivät aivan riittäneet tuomaan mukavia polttoja lihasmassaani. Hauikset teinkin kolmen kilon painoilla – se myös tuntui. Ehdottomasti suuntaan uudelleen, puolen tunnin pyrähdykset sekä zumbailua, että lihaksikkaampaa kiinteytystä muodostivat hyvän kombon.

Tänäänkin on ollut kokeilupäivä, kun toverini Erja houkutteli minut Energy- ja Vahva selkä -puolituntisille. Energy tarjosi juuri sitä, mitä jo nimikin lupailee: energistä ja sykettä nostattavaa jumppaa. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen taisin jo hikoilla kuin possu, mutta jaksoin kuin jaksoinkin aerobisen haasteen loppuun saakka. Itse olen enemmän tanssillisten tuntien kuin perusaerobicin ystävä, joten siinä mielessä Energy häviää esim. Zumballe. Hauskaa oli ja hiki tuli joka tapauksessa, eli vallankin kelpo tunti. 

Vahva selkä oli minulle – nuoruudesta saakka selkäongelmaiselle – mainio tunti. Kevyempien keppijumppaosioiden ja rankempien lihaskuntojen yhdistely teki tunnista sopivan raskaan, mutta syketunnin jälkeen rauhoittavan, vaikka puolessa välissä tuntia puhjennut allergiakohtaus verotti omaa toimintakykyä hieman. Onneksi kestin senkin tunnin loppuun pärskien ja silmät vuotaen, nyt olen onnellisesti saanut allergianappia naamariin ja päässyt kotiin ihanien salaattiatrioiden äärelle. (Onneksi en ole laihduttaja, en pystyisi siihen ollessani näinkin ilmiömäinen kokki.)

Pysytään terveinä!