Tämä kuva on jo lähes vuoden vanha, mutta sama ihana tunnelma on yhä pikku mussukan kanssa ulkoillessa. |
Ilmeisesti pikkulapsiarki pistää kiireiseksi, koska ei ole tullut reiluun vuoteen kirjoitettua. Onhan sitä toki saanut olla vauhdissa, vahdissa ja vauhkona! Tiitiäinen on nyt vuoden ja kohta kolme kuukautta. Eittämättä maailman paras tyyppi. En jaksa varmastikaan yhdessä tekstissä kertoa ja kuvata kaikkea sitä tunnetta mitä näihin kuukausiin on mahtunut, mutta sanottakoon, että olen kasvanut melkein yhtä hurjasti kuin tuo pieni olento. En siis fyysisesti, luojan kiitos. Ne raskauskilot lähtivät onneksi ainakin melkein kaikki. Enkä ole aiemmin tiennyt, että ihmiseen mahtuu näin hurjan paljon rakkautta – vaikka olenkin ollut vallan tunteikas yksilö jo ammoin.
Tuleva joulu aiheuttaa myös iloa ja ihmetystä. Lapsosella on oma lelupuhelin ja sillä ollaankin soiteltu jo Joulupukille. Usein tosin äiti saa puhua ja kertoa, että kyllä on oltu kiltisti. Pikkuihminen tyytyy vaan sanomaan, että "Haoo, putti?" ja räkättämään päälle kun äiti tai isäukko matkii Joulupukin puhetta muka salaa. Leivoimme myös ensimmäiset piparit. Jos nyt ei mennytkään niin kuin Strömsössä, niin ainakin oli hurjan hauskaa. Vaikken vielä annakaan lapsen maistaa sokerileivonnaisia, niin ainakin pääsee tekemään mukana! (Voin myöhemmin kertoa enemmän siitä, miksi en anna muruselle vielä sokeria ja meidän perheen ruokapolitiikasta noin muutenkin.)
Blogielämässä saattaa olla uusia kuulumisia tulevaisuudessa. Toivon kovasti, että näin on, koska nyt meitillä olisi vihdoin intoa ja asiaa oikein kunnolla. Kuvaaminenkin (muutenkin kuin työksi) on alkanut taas kiinnostaa ihan uudella tavalla, jospa sitä saisi onnistuneita otoksia jaettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti