Eittämättä melkoista maanis-depressiivistä koheltamista on tämä loppuraskaus. Viikkoja on 39+2 (varmaan tämän tekstin julkaisuhetkellä ollaan jo huomisen puolella, joten sanottakoon, että päivä enemmän) ja hysteria sen kun kasvaa. Hämmentävät tunne-elämykset seuraavat toisiaan. Toisaalta sitä on ihan pallo hukassa, koko ajan pitäis laittaa jotain kuntoon, sairaalakassi kun on vain 70 % valmiina kun hammasharjaa tarttee kotonakin ja ei osaa päättää, mitä pukea muksulle päälle kun sen kanssa pääsee kotiin. Toisaalta taas olo on ihmeellisen zen ja sisällä kulottaa joku ihan mystinen, ennenkokematon rauhantunne.
Kivut ovat paikoitellen sangen epämiellyttäviä, mutta jokaisesta pistosta, kiristyksestä, vihlaisusta ja supistuksesta jaksaa silti olla innoissaan, koska tuntemukset ovat aina hetken verran eteenpäin kohti synnytystä. Hui, synnytystä! Joko mennään tänä yönä? Pitäis kyllä vielä pestä pyykkiä ja imuroida kämppä kolmatta kertaa tällä viikolla. Epiduraali epäilyttää, mutta uskaltaako sitä luomunakaan? Jos se sattuukin just niin saatanasti kuin kaikki pelottelevat. Entäs se TENSsi? Parempi olla hyvä vekotin kun siitä on kerran maksettu. Tai oikeestaan, ei vielä oo, koska laskua ei näy. Joko sais mennä kuitenkin?
Olen kyllä väistämättä sitä mieltä, että ihan hullun touhua on tämä lisääntyminen, vaikkakin olen tainnut selvitä aika vähällä. Meikäläisellä on ollut lähtökohtaisesti aika helpo raskausaika ainakin monien muiden kertomuksiin verraten. Ei oksettanut ihan kamalasti, mitä nyt alkuvaiheessa vähän ällötti. Painoa on tullut ihan reippaasti. Tuntuu norsahtavalta, mutta kuulemma on vielä ihan normaaleissa rajoissa. Nyt tiedän myös, mitä närästyksellä tarkoitetaan, mutta ei se mua päivittäin vaivaa. Kipuja on välillä, mutta eiks kaikilla?
Mutta ihan hullun touhua silti. Pelottaa, ihistää ja jännittää, että miten sen pikkuihmisen kanssa pärjää. En mä ole koskaan ollut niin pienten otusten kanssa tekemisissä, paitsi tietenkin kissanpentujen. Mies sanoi, että "kyllä se tulee ihan luonnostaan". Ja onhan tässä kaikenmaailman valmennukset käyty ja tarinat kuunneltu. On sitä ennenkin osattu. Mutta se on ihan uusi ihminen! Ihan tuntematon, vaikka onkin asunut mussa yhdeksän kuukautta. Hämmentävä paradoksi. Tämä kaikki on niin kummallista!
Pitäisi varmaan yrittää edes nukkumista. Jospa vaikka huomenna tulisi lähtö. Tai siis tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti