Musafiilikset: Stindebinde

J. Karjalainen, tarinankertoja ja Suomi-kantrin maestro on ollut yksi suosikeistani jo lapsesta asti. Muistan, kun pikkunassikkana laulettiin Telepatiaa "Tähtilampun aaaaa-lllla!!" tai Villejä lupiineja, joka tietenkin oman isoveljen nimen mukaisesti lausuttiin "Ville ja lupiineja". Laura Häkkisen silmät taas oli kaikessa surullisuudessaan ja traagisuudessaan suorastaan hypnoottisen lumoava.

20.11. Karjalaiselta on ilmestynyt uusi levy: Sinulle, Sofia, jota en harmikseni ole ehtinyt vielä kokonaan kuunnella. Yksi kappale, levyn ensimmäinen sinkkubiisi Stindebinde on kuitenkin syöpynyt alitajuntaani ikuisiksi ajoiksi. Karjalainen itse kertoi taannoin Bassoradion haastattelussa, että joku fani oli kauniisti kuvaillut kappaletta: "Karjalainen näyttää meille pienen elokuvan". Niin tosiaan tekee. Kappaleen säkeistöt ovat kuin kohtauksia elokuvasta: kun laittaa silmänsä kiinni, näkee henkilöt tarinassa ja kokee laulajan tunteet. Kokeilkaapa itse.



Näillä meiningeillä pikkulauantaikin tuntuu ihanalta kuin se aito oikea lördag. Lupaan kuunnella koko levyn vielä, koska tää on niin mahtava. Onneksi Karjalainen tulee maaliskuussa, 31.3. Jyväskylään Lutakkoon, niin pääsee kuuntelemaan tätä hienoutta ihan livenä.

Mun elämä, milloin siitä tuli näin siistiä?

Tämä kuva on jo lähes vuoden vanha,
mutta sama ihana tunnelma on yhä
pikku mussukan kanssa ulkoillessa.

Ilmeisesti pikkulapsiarki pistää kiireiseksi, koska ei ole tullut reiluun vuoteen kirjoitettua. Onhan sitä toki saanut olla vauhdissa, vahdissa ja vauhkona! Tiitiäinen on nyt vuoden ja kohta kolme kuukautta. Eittämättä maailman paras tyyppi. En jaksa varmastikaan yhdessä tekstissä kertoa ja kuvata kaikkea sitä tunnetta mitä näihin kuukausiin on mahtunut, mutta sanottakoon, että olen kasvanut melkein yhtä hurjasti kuin tuo pieni olento. En siis fyysisesti, luojan kiitos. Ne raskauskilot lähtivät onneksi ainakin melkein kaikki. Enkä ole aiemmin tiennyt, että ihmiseen mahtuu näin hurjan paljon rakkautta – vaikka olenkin ollut vallan tunteikas yksilö jo ammoin.

Männä päivinä Jyväskylään satoi ensilumi ja sitä onkin sitten ihmetelty kaikin tavoin tuon pikkuotuksen kanssa. Voi sitä riemua, kun ihminen oivaltaa jotain uutta ja hienoa. Rakennettiin takapihalle lumesta tonttu ja sitä pitääkin käydä katsomassa heti ensi toimiksi aamusella ja illalla tarkistaa, ettei ole karannut. Pulkkaillessa nauratti ja vaikka lumessa ei pieni meinaakaan vielä pysyä pystyssä, eteenpäin mennään kuin mummot konsanaan. Puuta koputtelen ja päätä, ettei nyt sulaisi pois ihan heti, niin riemulliseksi on tämän pikku perheen ulkoilu muuttunut. 

Tuleva joulu aiheuttaa myös iloa ja ihmetystä. Lapsosella on oma lelupuhelin ja sillä ollaankin soiteltu jo Joulupukille. Usein tosin äiti saa puhua ja kertoa, että kyllä on oltu kiltisti. Pikkuihminen tyytyy vaan sanomaan, että "Haoo, putti?" ja räkättämään päälle kun äiti tai isäukko matkii Joulupukin puhetta muka salaa. Leivoimme myös ensimmäiset piparit. Jos nyt ei mennytkään niin kuin Strömsössä, niin ainakin oli hurjan hauskaa. Vaikken vielä annakaan lapsen maistaa sokerileivonnaisia, niin ainakin pääsee tekemään mukana! (Voin myöhemmin kertoa enemmän siitä, miksi en anna muruselle vielä sokeria ja meidän perheen ruokapolitiikasta noin muutenkin.)

Blogielämässä saattaa olla uusia kuulumisia tulevaisuudessa. Toivon kovasti, että näin on, koska nyt meitillä olisi vihdoin intoa ja asiaa oikein kunnolla. Kuvaaminenkin (muutenkin kuin työksi) on alkanut taas kiinnostaa ihan uudella tavalla, jospa sitä saisi onnistuneita otoksia jaettua.