Mun elämä, milloin siitä tuli näin siistiä?

Tämä kuva on jo lähes vuoden vanha,
mutta sama ihana tunnelma on yhä
pikku mussukan kanssa ulkoillessa.

Ilmeisesti pikkulapsiarki pistää kiireiseksi, koska ei ole tullut reiluun vuoteen kirjoitettua. Onhan sitä toki saanut olla vauhdissa, vahdissa ja vauhkona! Tiitiäinen on nyt vuoden ja kohta kolme kuukautta. Eittämättä maailman paras tyyppi. En jaksa varmastikaan yhdessä tekstissä kertoa ja kuvata kaikkea sitä tunnetta mitä näihin kuukausiin on mahtunut, mutta sanottakoon, että olen kasvanut melkein yhtä hurjasti kuin tuo pieni olento. En siis fyysisesti, luojan kiitos. Ne raskauskilot lähtivät onneksi ainakin melkein kaikki. Enkä ole aiemmin tiennyt, että ihmiseen mahtuu näin hurjan paljon rakkautta – vaikka olenkin ollut vallan tunteikas yksilö jo ammoin.

Männä päivinä Jyväskylään satoi ensilumi ja sitä onkin sitten ihmetelty kaikin tavoin tuon pikkuotuksen kanssa. Voi sitä riemua, kun ihminen oivaltaa jotain uutta ja hienoa. Rakennettiin takapihalle lumesta tonttu ja sitä pitääkin käydä katsomassa heti ensi toimiksi aamusella ja illalla tarkistaa, ettei ole karannut. Pulkkaillessa nauratti ja vaikka lumessa ei pieni meinaakaan vielä pysyä pystyssä, eteenpäin mennään kuin mummot konsanaan. Puuta koputtelen ja päätä, ettei nyt sulaisi pois ihan heti, niin riemulliseksi on tämän pikku perheen ulkoilu muuttunut. 

Tuleva joulu aiheuttaa myös iloa ja ihmetystä. Lapsosella on oma lelupuhelin ja sillä ollaankin soiteltu jo Joulupukille. Usein tosin äiti saa puhua ja kertoa, että kyllä on oltu kiltisti. Pikkuihminen tyytyy vaan sanomaan, että "Haoo, putti?" ja räkättämään päälle kun äiti tai isäukko matkii Joulupukin puhetta muka salaa. Leivoimme myös ensimmäiset piparit. Jos nyt ei mennytkään niin kuin Strömsössä, niin ainakin oli hurjan hauskaa. Vaikken vielä annakaan lapsen maistaa sokerileivonnaisia, niin ainakin pääsee tekemään mukana! (Voin myöhemmin kertoa enemmän siitä, miksi en anna muruselle vielä sokeria ja meidän perheen ruokapolitiikasta noin muutenkin.)

Blogielämässä saattaa olla uusia kuulumisia tulevaisuudessa. Toivon kovasti, että näin on, koska nyt meitillä olisi vihdoin intoa ja asiaa oikein kunnolla. Kuvaaminenkin (muutenkin kuin työksi) on alkanut taas kiinnostaa ihan uudella tavalla, jospa sitä saisi onnistuneita otoksia jaettua.

Lasten "hankkimisesta"

Hyvin moni on perheenlisäysuutisen kuullessaan 1) järkyttynyt ja/tai innostunut 2) ilmaissut kysyen tai todeten, joskin hyvin hienovaraisesti yllättyneisyytensä nopeasta toiminnastamme. Tosiaan - harva ois arvannut, että juuri tämä pariskunta päättäisi tuosta noin vaan pyöräyttää mukulan maailmaan. Niin, emme ole olleet ikuisuuksia yhdessä, vihkivaloja ei vannottu eikä omakotitaloa ostettu. Toisella opinnot loppusuoralla, toisella (lue: mulla) ei todellakaan. Työt sentään kutakuinkin vakituisia, mutta muuttuvia.

Toki yllättyneisyys, hämmennyskin tässä tapauksessa, on ymmärrettävää ja jossain määrin perusteltua. Tässä maailmassa kun kaiken pitäisi nykyään olla niin valmista, että lapsia voisi ensin rauhassa ja ajan kanssa suunnitella ja sitten hankkia. Ennen perheen perustamista rakennetaan elämälle raamit: taloudellinen turva, varma ja pysyvä ura, asetutaan aloilleen. Sitten, kun ihan kaikki on kivasti järjestyksessä ja sukulaisetkin alkavat penätä perheenlisäystä, voidaan ujosti päästää ensimmäiset pumpulinpehmeät vauva-ajatukset maailmaan.

Nyt, anteeksi, oksensin juuri hieman suuhuni. Minä kun en ole koskaan ajatellut että lapsia hankitaan. En ole ajatellut, että suunnittelisin ja järjestelisin elämääni tuolla tavoin. Yleisesti ottaen kavahdan jo ajatusta seesteisestä, keskiluokkaisesta ja järjestelmällisestä elämästä, jossa tehdään kaikki oikein ja oikeassa järjestyksessä. Varmaan juuri siksi olen vielä hyvinkin vähän aikaa sitten miettinyt, etten väistämättä koskaan halua lapsia. Siinä vaiheessa, kun heräsin ajatukseen, että mikään ei tule koskaan olemaan valmista - en varsinkaan minä itse, myönnyin ajatukselle jälkikasvusta. Ongelma ei siis missään vaiheessa ole ollut lapsissa tai vanhemmuudessa, vaan siinä kuvassa, minkä nykynormit ovat lisääntymiselle maalanneet.

Moni on kysynyt - joskin aika hienovaraisesti - oliko tulevan mukulamme alullepaneminen vahinko. Kysymys viihdyttää minua, joskaan en ole siitäkään järin yllättynyt. Tähän olen hymähtäen vastannut kieltävästi. Ei, vaikka emme suunnitelleet hommaa kovin pitkälle, kyseessä ei ole vahinko. Minusta on yleensäkin jokseenkin ikävää kutsua ihmislasta vahingoksi, vaikka se vastaisikin totuutta. Ilmaus tuntuu siltä, että kasvavalla olennolla ei ole ihmisarvoa ja sen voi vaan pyyhkäistä elämästään kuin lattialle kaatuneen mehun.

Tämä saa minut tietenkin kuulostamaan siltä, että vastustan aborttia. En suinkaan. En vain itse lähtisi tekemään niin isoa toimenpidettä kovin heppoisin perustein. Erityisesti sen jättämät henkiset jäljet ovat ennalta-arvaamattomat, enkä usko, että itse olisin aivan sinut omien päätösteni kanssa jos moiseen ryhtyisin joskus. Uskallan myös väittää, että hedelmöittyminen ei voi missään tilanteessa olla täysin yllättävä vahinko. Melko umpiämpäri saa olla, että nykytasoisella seksivalistuksella eläisi vailla tietoa siitä, että panemisesta voi tulla lapsi. Näitäkin tapauksia kyllä löytyy, ihme kyllä. Lähes kaikki myös tietävät viimeistään tuoteselosteen luettuaan, että mikään ehkäisy ei ole sataprosenttinen. Siinä se sitten. Selibaatti on ainoa vaihtoehto pysyä poissa vanhemmuuden tieltä.

Toki, kukin tavallaan. Tehkööt suunnitelmiaan tai aborttejaan. Se ei ole minulta pois. Kunhan kukaan ei odota, että minä tekisin koskaan samalla tavalla. Tai malttaisin pitää suurta suutani kiinni, mitä moisiin toimiin ja ilmiöihin tulee.