Hyvin moni on perheenlisäysuutisen kuullessaan 1) järkyttynyt ja/tai innostunut 2) ilmaissut kysyen tai todeten, joskin hyvin hienovaraisesti yllättyneisyytensä nopeasta toiminnastamme. Tosiaan - harva ois arvannut, että juuri tämä pariskunta päättäisi tuosta noin vaan pyöräyttää mukulan maailmaan. Niin, emme ole olleet ikuisuuksia yhdessä, vihkivaloja ei vannottu eikä omakotitaloa ostettu. Toisella opinnot loppusuoralla, toisella (lue: mulla) ei todellakaan. Työt sentään kutakuinkin vakituisia, mutta muuttuvia.
Toki yllättyneisyys, hämmennyskin tässä tapauksessa, on ymmärrettävää ja jossain määrin perusteltua. Tässä maailmassa kun kaiken pitäisi nykyään olla niin valmista, että lapsia voisi ensin rauhassa ja ajan kanssa suunnitella ja sitten hankkia. Ennen perheen perustamista rakennetaan elämälle raamit: taloudellinen turva, varma ja pysyvä ura, asetutaan aloilleen. Sitten, kun ihan kaikki on kivasti järjestyksessä ja sukulaisetkin alkavat penätä perheenlisäystä, voidaan ujosti päästää ensimmäiset pumpulinpehmeät vauva-ajatukset maailmaan.
Nyt, anteeksi, oksensin juuri hieman suuhuni. Minä kun en ole koskaan ajatellut että lapsia hankitaan. En ole ajatellut, että suunnittelisin ja järjestelisin elämääni tuolla tavoin. Yleisesti ottaen kavahdan jo ajatusta seesteisestä, keskiluokkaisesta ja järjestelmällisestä elämästä, jossa tehdään kaikki oikein ja oikeassa järjestyksessä. Varmaan juuri siksi olen vielä hyvinkin vähän aikaa sitten miettinyt, etten väistämättä koskaan halua lapsia. Siinä vaiheessa, kun heräsin ajatukseen, että mikään ei tule koskaan olemaan valmista - en varsinkaan minä itse, myönnyin ajatukselle jälkikasvusta. Ongelma ei siis missään vaiheessa ole ollut lapsissa tai vanhemmuudessa, vaan siinä kuvassa, minkä nykynormit ovat lisääntymiselle maalanneet.
Moni on kysynyt - joskin aika hienovaraisesti - oliko tulevan mukulamme alullepaneminen vahinko. Kysymys viihdyttää minua, joskaan en ole siitäkään järin yllättynyt. Tähän olen hymähtäen vastannut kieltävästi. Ei, vaikka emme suunnitelleet hommaa kovin pitkälle, kyseessä ei ole vahinko. Minusta on yleensäkin jokseenkin ikävää kutsua ihmislasta vahingoksi, vaikka se vastaisikin totuutta. Ilmaus tuntuu siltä, että kasvavalla olennolla ei ole ihmisarvoa ja sen voi vaan pyyhkäistä elämästään kuin lattialle kaatuneen mehun.
Tämä saa minut tietenkin kuulostamaan siltä, että vastustan aborttia. En suinkaan. En vain itse lähtisi tekemään niin isoa toimenpidettä kovin heppoisin perustein. Erityisesti sen jättämät henkiset jäljet ovat ennalta-arvaamattomat, enkä usko, että itse olisin aivan sinut omien päätösteni kanssa jos moiseen ryhtyisin joskus. Uskallan myös väittää, että hedelmöittyminen ei voi missään tilanteessa olla täysin yllättävä vahinko. Melko umpiämpäri saa olla, että nykytasoisella seksivalistuksella eläisi vailla tietoa siitä, että panemisesta voi tulla lapsi. Näitäkin tapauksia kyllä löytyy, ihme kyllä. Lähes kaikki myös tietävät viimeistään tuoteselosteen luettuaan, että mikään ehkäisy ei ole sataprosenttinen. Siinä se sitten. Selibaatti on ainoa vaihtoehto pysyä poissa vanhemmuuden tieltä.
Toki, kukin tavallaan. Tehkööt suunnitelmiaan tai aborttejaan. Se ei ole minulta pois. Kunhan kukaan ei odota, että minä tekisin koskaan samalla tavalla. Tai malttaisin pitää suurta suutani kiinni, mitä moisiin toimiin ja ilmiöihin tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti