Eittämättä melkoista maanis-depressiivistä koheltamista on tämä loppuraskaus. Viikkoja on 39+2 (varmaan tämän tekstin julkaisuhetkellä ollaan jo huomisen puolella, joten sanottakoon, että päivä enemmän) ja hysteria sen kun kasvaa. Hämmentävät tunne-elämykset seuraavat toisiaan. Toisaalta sitä on ihan pallo hukassa, koko ajan pitäis laittaa jotain kuntoon, sairaalakassi kun on vain 70 % valmiina kun hammasharjaa tarttee kotonakin ja ei osaa päättää, mitä pukea muksulle päälle kun sen kanssa pääsee kotiin. Toisaalta taas olo on ihmeellisen zen ja sisällä kulottaa joku ihan mystinen, ennenkokematon rauhantunne.
Kivut ovat paikoitellen sangen epämiellyttäviä, mutta jokaisesta pistosta, kiristyksestä, vihlaisusta ja supistuksesta jaksaa silti olla innoissaan, koska tuntemukset ovat aina hetken verran eteenpäin kohti synnytystä. Hui, synnytystä! Joko mennään tänä yönä? Pitäis kyllä vielä pestä pyykkiä ja imuroida kämppä kolmatta kertaa tällä viikolla. Epiduraali epäilyttää, mutta uskaltaako sitä luomunakaan? Jos se sattuukin just niin saatanasti kuin kaikki pelottelevat. Entäs se TENSsi? Parempi olla hyvä vekotin kun siitä on kerran maksettu. Tai oikeestaan, ei vielä oo, koska laskua ei näy. Joko sais mennä kuitenkin?
Olen kyllä väistämättä sitä mieltä, että ihan hullun touhua on tämä lisääntyminen, vaikkakin olen tainnut selvitä aika vähällä. Meikäläisellä on ollut lähtökohtaisesti aika helpo raskausaika ainakin monien muiden kertomuksiin verraten. Ei oksettanut ihan kamalasti, mitä nyt alkuvaiheessa vähän ällötti. Painoa on tullut ihan reippaasti. Tuntuu norsahtavalta, mutta kuulemma on vielä ihan normaaleissa rajoissa. Nyt tiedän myös, mitä närästyksellä tarkoitetaan, mutta ei se mua päivittäin vaivaa. Kipuja on välillä, mutta eiks kaikilla?
Mutta ihan hullun touhua silti. Pelottaa, ihistää ja jännittää, että miten sen pikkuihmisen kanssa pärjää. En mä ole koskaan ollut niin pienten otusten kanssa tekemisissä, paitsi tietenkin kissanpentujen. Mies sanoi, että "kyllä se tulee ihan luonnostaan". Ja onhan tässä kaikenmaailman valmennukset käyty ja tarinat kuunneltu. On sitä ennenkin osattu. Mutta se on ihan uusi ihminen! Ihan tuntematon, vaikka onkin asunut mussa yhdeksän kuukautta. Hämmentävä paradoksi. Tämä kaikki on niin kummallista!
Pitäisi varmaan yrittää edes nukkumista. Jospa vaikka huomenna tulisi lähtö. Tai siis tänään.
lauantai 20. syyskuuta 2014
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Lasten "hankkimisesta"
Hyvin moni on perheenlisäysuutisen kuullessaan 1) järkyttynyt ja/tai innostunut 2) ilmaissut kysyen tai todeten, joskin hyvin hienovaraisesti yllättyneisyytensä nopeasta toiminnastamme. Tosiaan - harva ois arvannut, että juuri tämä pariskunta päättäisi tuosta noin vaan pyöräyttää mukulan maailmaan. Niin, emme ole olleet ikuisuuksia yhdessä, vihkivaloja ei vannottu eikä omakotitaloa ostettu. Toisella opinnot loppusuoralla, toisella (lue: mulla) ei todellakaan. Työt sentään kutakuinkin vakituisia, mutta muuttuvia.
Toki yllättyneisyys, hämmennyskin tässä tapauksessa, on ymmärrettävää ja jossain määrin perusteltua. Tässä maailmassa kun kaiken pitäisi nykyään olla niin valmista, että lapsia voisi ensin rauhassa ja ajan kanssa suunnitella ja sitten hankkia. Ennen perheen perustamista rakennetaan elämälle raamit: taloudellinen turva, varma ja pysyvä ura, asetutaan aloilleen. Sitten, kun ihan kaikki on kivasti järjestyksessä ja sukulaisetkin alkavat penätä perheenlisäystä, voidaan ujosti päästää ensimmäiset pumpulinpehmeät vauva-ajatukset maailmaan.
Nyt, anteeksi, oksensin juuri hieman suuhuni. Minä kun en ole koskaan ajatellut että lapsia hankitaan. En ole ajatellut, että suunnittelisin ja järjestelisin elämääni tuolla tavoin. Yleisesti ottaen kavahdan jo ajatusta seesteisestä, keskiluokkaisesta ja järjestelmällisestä elämästä, jossa tehdään kaikki oikein ja oikeassa järjestyksessä. Varmaan juuri siksi olen vielä hyvinkin vähän aikaa sitten miettinyt, etten väistämättä koskaan halua lapsia. Siinä vaiheessa, kun heräsin ajatukseen, että mikään ei tule koskaan olemaan valmista - en varsinkaan minä itse, myönnyin ajatukselle jälkikasvusta. Ongelma ei siis missään vaiheessa ole ollut lapsissa tai vanhemmuudessa, vaan siinä kuvassa, minkä nykynormit ovat lisääntymiselle maalanneet.
Moni on kysynyt - joskin aika hienovaraisesti - oliko tulevan mukulamme alullepaneminen vahinko. Kysymys viihdyttää minua, joskaan en ole siitäkään järin yllättynyt. Tähän olen hymähtäen vastannut kieltävästi. Ei, vaikka emme suunnitelleet hommaa kovin pitkälle, kyseessä ei ole vahinko. Minusta on yleensäkin jokseenkin ikävää kutsua ihmislasta vahingoksi, vaikka se vastaisikin totuutta. Ilmaus tuntuu siltä, että kasvavalla olennolla ei ole ihmisarvoa ja sen voi vaan pyyhkäistä elämästään kuin lattialle kaatuneen mehun.
Tämä saa minut tietenkin kuulostamaan siltä, että vastustan aborttia. En suinkaan. En vain itse lähtisi tekemään niin isoa toimenpidettä kovin heppoisin perustein. Erityisesti sen jättämät henkiset jäljet ovat ennalta-arvaamattomat, enkä usko, että itse olisin aivan sinut omien päätösteni kanssa jos moiseen ryhtyisin joskus. Uskallan myös väittää, että hedelmöittyminen ei voi missään tilanteessa olla täysin yllättävä vahinko. Melko umpiämpäri saa olla, että nykytasoisella seksivalistuksella eläisi vailla tietoa siitä, että panemisesta voi tulla lapsi. Näitäkin tapauksia kyllä löytyy, ihme kyllä. Lähes kaikki myös tietävät viimeistään tuoteselosteen luettuaan, että mikään ehkäisy ei ole sataprosenttinen. Siinä se sitten. Selibaatti on ainoa vaihtoehto pysyä poissa vanhemmuuden tieltä.
Toki, kukin tavallaan. Tehkööt suunnitelmiaan tai aborttejaan. Se ei ole minulta pois. Kunhan kukaan ei odota, että minä tekisin koskaan samalla tavalla. Tai malttaisin pitää suurta suutani kiinni, mitä moisiin toimiin ja ilmiöihin tulee.
Toki yllättyneisyys, hämmennyskin tässä tapauksessa, on ymmärrettävää ja jossain määrin perusteltua. Tässä maailmassa kun kaiken pitäisi nykyään olla niin valmista, että lapsia voisi ensin rauhassa ja ajan kanssa suunnitella ja sitten hankkia. Ennen perheen perustamista rakennetaan elämälle raamit: taloudellinen turva, varma ja pysyvä ura, asetutaan aloilleen. Sitten, kun ihan kaikki on kivasti järjestyksessä ja sukulaisetkin alkavat penätä perheenlisäystä, voidaan ujosti päästää ensimmäiset pumpulinpehmeät vauva-ajatukset maailmaan.
Nyt, anteeksi, oksensin juuri hieman suuhuni. Minä kun en ole koskaan ajatellut että lapsia hankitaan. En ole ajatellut, että suunnittelisin ja järjestelisin elämääni tuolla tavoin. Yleisesti ottaen kavahdan jo ajatusta seesteisestä, keskiluokkaisesta ja järjestelmällisestä elämästä, jossa tehdään kaikki oikein ja oikeassa järjestyksessä. Varmaan juuri siksi olen vielä hyvinkin vähän aikaa sitten miettinyt, etten väistämättä koskaan halua lapsia. Siinä vaiheessa, kun heräsin ajatukseen, että mikään ei tule koskaan olemaan valmista - en varsinkaan minä itse, myönnyin ajatukselle jälkikasvusta. Ongelma ei siis missään vaiheessa ole ollut lapsissa tai vanhemmuudessa, vaan siinä kuvassa, minkä nykynormit ovat lisääntymiselle maalanneet.
Moni on kysynyt - joskin aika hienovaraisesti - oliko tulevan mukulamme alullepaneminen vahinko. Kysymys viihdyttää minua, joskaan en ole siitäkään järin yllättynyt. Tähän olen hymähtäen vastannut kieltävästi. Ei, vaikka emme suunnitelleet hommaa kovin pitkälle, kyseessä ei ole vahinko. Minusta on yleensäkin jokseenkin ikävää kutsua ihmislasta vahingoksi, vaikka se vastaisikin totuutta. Ilmaus tuntuu siltä, että kasvavalla olennolla ei ole ihmisarvoa ja sen voi vaan pyyhkäistä elämästään kuin lattialle kaatuneen mehun.
Tämä saa minut tietenkin kuulostamaan siltä, että vastustan aborttia. En suinkaan. En vain itse lähtisi tekemään niin isoa toimenpidettä kovin heppoisin perustein. Erityisesti sen jättämät henkiset jäljet ovat ennalta-arvaamattomat, enkä usko, että itse olisin aivan sinut omien päätösteni kanssa jos moiseen ryhtyisin joskus. Uskallan myös väittää, että hedelmöittyminen ei voi missään tilanteessa olla täysin yllättävä vahinko. Melko umpiämpäri saa olla, että nykytasoisella seksivalistuksella eläisi vailla tietoa siitä, että panemisesta voi tulla lapsi. Näitäkin tapauksia kyllä löytyy, ihme kyllä. Lähes kaikki myös tietävät viimeistään tuoteselosteen luettuaan, että mikään ehkäisy ei ole sataprosenttinen. Siinä se sitten. Selibaatti on ainoa vaihtoehto pysyä poissa vanhemmuuden tieltä.
Toki, kukin tavallaan. Tehkööt suunnitelmiaan tai aborttejaan. Se ei ole minulta pois. Kunhan kukaan ei odota, että minä tekisin koskaan samalla tavalla. Tai malttaisin pitää suurta suutani kiinni, mitä moisiin toimiin ja ilmiöihin tulee.
maanantai 12. toukokuuta 2014
Mutsiksi vol. 1
Jep. Siitos on tapahtunut, kannan rakkauden hedelmää, "löydän elämälle uuden tarkoituksen" jne. mälämälä. Minusta tulee siis äiti. Mutsi, goddamn. Pyrin tästä lähtien keskittymään kirjoituksissani hiukan enemmän äitiyden tuomiin metkuihin (ja ehkä kirjoittamaan vähän useammin).
Mua on pitkään laiskottanut kirjoittaa. Inspiraatiota ei ole oikein löytynyt, eikä varsinkaan aiemmassa blogielämässäni toitottamiin superfood- ja treeniuutisiin. Jotkin elämänarvot ovat menneet raskautumisen myötä uusiksi ja liikunnasta ja ruoasta jatkuvasti paasaaminen on tuntunut turhalta.
Toki uusi, paisuva elämäni luo ihan uusia aspekteja tähän terveys- ja liikunta-asenteeseen. En vieläkään ihan hyvillä mielin mätä turpavärkkiini ihan mitä sattuu huttua (ainakaan aina) tai lötköttele sohvalla pleikkaria pelaten sen sijaan, että lähtisin kävelylle. Hups, nyt valehtelin. Teen juuri noin.
Pakko myöntää, että nyt raskauden puolivälissä (rv 20+5 tänä herran päivänä) alan yllättäen vähän kiinnostua ruoka- ja liikuntapolitiikasta alkuraskautta enemmän. Alussa kun tärkeää oli se, että naamariin sai tungettua jotain ja pahoinvointien poistuttua oli kiva mässätä, koska kerrankin saa. Nyt, kun puntarissa on +7 kg lähtöpainoon nähden ja kohta ei enää voi kävellä portaitakaan hengästymättä, alkaa terveellinen ruoka ja raskaalle sopiva liikunta yhtäkkiä kiinnostaa. Mutta niistä lisää seuraavassa tekstissä. Nyt kiskon kahvit ja omenat kitusiini ja hyppään fillarin selkään – vielä kun voin
.
Soromnoo!
Bonuksena ihana äitienpäiväruusu, jonka murunen mies mulle kiikutti eilen.
Mua on pitkään laiskottanut kirjoittaa. Inspiraatiota ei ole oikein löytynyt, eikä varsinkaan aiemmassa blogielämässäni toitottamiin superfood- ja treeniuutisiin. Jotkin elämänarvot ovat menneet raskautumisen myötä uusiksi ja liikunnasta ja ruoasta jatkuvasti paasaaminen on tuntunut turhalta.
Toki uusi, paisuva elämäni luo ihan uusia aspekteja tähän terveys- ja liikunta-asenteeseen. En vieläkään ihan hyvillä mielin mätä turpavärkkiini ihan mitä sattuu huttua (ainakaan aina) tai lötköttele sohvalla pleikkaria pelaten sen sijaan, että lähtisin kävelylle. Hups, nyt valehtelin. Teen juuri noin.
Pakko myöntää, että nyt raskauden puolivälissä (rv 20+5 tänä herran päivänä) alan yllättäen vähän kiinnostua ruoka- ja liikuntapolitiikasta alkuraskautta enemmän. Alussa kun tärkeää oli se, että naamariin sai tungettua jotain ja pahoinvointien poistuttua oli kiva mässätä, koska kerrankin saa. Nyt, kun puntarissa on +7 kg lähtöpainoon nähden ja kohta ei enää voi kävellä portaitakaan hengästymättä, alkaa terveellinen ruoka ja raskaalle sopiva liikunta yhtäkkiä kiinnostaa. Mutta niistä lisää seuraavassa tekstissä. Nyt kiskon kahvit ja omenat kitusiini ja hyppään fillarin selkään – vielä kun voin
.
Soromnoo!
tiistai 11. helmikuuta 2014
Ei hienostelua, rannareita.
Joka ikinen jannu ja mirmeli tietää, miltä tuntuu, kun iskee massiivinen mässyhimo. Joskus se kohdistuu tiettyyn ruokaan, joskus taas ihan mihin tahansa, missä on riittävästi rasvaa/sokeria/suolaa/you name it. Minäpä kaipasin tänään sipsejä, mutten suostunut vielä kaupassa jäämään mielitekojen vangiksi, vaan nappasin kasvissosekeiton ja painelin kotiin. Kotona ketutti ja pänni, missä sipsit?
Ratkaisu: tein itse ja säästin. Raksuista tuli jotain sipsien ja ranskalaisten a.k.a rannareiden väliltä, mutta aika pirun hyviä ne olivat silti. Kuvaa en ehtinyt napata, oli nälkä. Söin, olin onnellinen, vaikka aamulla on aivan satavarmasti suolapöhö. Ei kaduta!
Hipin superranusipsit:
(1 pienen, mutta nälkäisen tytön kokoinen annos)
Isohko peruna
Reilu loraus hyvää öljyä (niin että perunasuikaleet peittyvät)
0,5-1 kpl hyvää kasvisliemikuutiota (esim. reformi luomu) / haluamasi määrä suolaa ja mausteita
Ketsuppia tai dippiä tarjoiluun
Kaada öljy pannuun ja muhjuunna sormilla liemikuutio/mausteet hyvin öljyn sekaan. Vinkki: jos laitat kokonaisen liemikuution, varaudu tajunnanräjäyttävään suolaisuuteen. Pese peruna, kuori vain jos on pakko.Viipaloi peruna hyvin ohuiksi siipaleiksi haluamaasi malliin. Itse pistin potun ensin pitkittäin puoliksi ja sitten niinikään pitkittäin ranskalaismaisiksi, mutta ohuemmiksi viipaleiksi. Kuumenna öljy-mausteseos. Lykkää potaatit tasaisesti ruplattavaan öljyyn. Paistele ja kääntele, kunnes potut ovat kullanruskeita ja kutakuinkin rapsakoita. Nosta esim. reikäkauhalla talouspaperilla vuoratulle lautaselle. Anna jäähtyä, tsekkaa maku, mausta tarvittaessa. Nauti dippaillen ihan nyt mihin ikinä haluat. Juo pari litraa vettä, koska sipsit ovat niin suolaisia. Ole onnellinen.
Ratkaisu: tein itse ja säästin. Raksuista tuli jotain sipsien ja ranskalaisten a.k.a rannareiden väliltä, mutta aika pirun hyviä ne olivat silti. Kuvaa en ehtinyt napata, oli nälkä. Söin, olin onnellinen, vaikka aamulla on aivan satavarmasti suolapöhö. Ei kaduta!
Hipin superranusipsit:
(1 pienen, mutta nälkäisen tytön kokoinen annos)
Isohko peruna
Reilu loraus hyvää öljyä (niin että perunasuikaleet peittyvät)
0,5-1 kpl hyvää kasvisliemikuutiota (esim. reformi luomu) / haluamasi määrä suolaa ja mausteita
Ketsuppia tai dippiä tarjoiluun
Kaada öljy pannuun ja muhjuunna sormilla liemikuutio/mausteet hyvin öljyn sekaan. Vinkki: jos laitat kokonaisen liemikuution, varaudu tajunnanräjäyttävään suolaisuuteen. Pese peruna, kuori vain jos on pakko.Viipaloi peruna hyvin ohuiksi siipaleiksi haluamaasi malliin. Itse pistin potun ensin pitkittäin puoliksi ja sitten niinikään pitkittäin ranskalaismaisiksi, mutta ohuemmiksi viipaleiksi. Kuumenna öljy-mausteseos. Lykkää potaatit tasaisesti ruplattavaan öljyyn. Paistele ja kääntele, kunnes potut ovat kullanruskeita ja kutakuinkin rapsakoita. Nosta esim. reikäkauhalla talouspaperilla vuoratulle lautaselle. Anna jäähtyä, tsekkaa maku, mausta tarvittaessa. Nauti dippaillen ihan nyt mihin ikinä haluat. Juo pari litraa vettä, koska sipsit ovat niin suolaisia. Ole onnellinen.
torstai 23. tammikuuta 2014
Pakurit ja kolotukset
Tänään harmikseni minut yllättivät flunssa ja ikävä pääkipu (taas). Luulen, että pitkään mittaamattomana olleilla kilpirauhasarvoilla on osansa asiaan, koska flunssia on tänä syksynä ollut vähän turhan kanssa. Siispä marssin verikokeeseen heti huomenna. Tiedän, että myös melko runsaalla taipumuksellani stressata asioista vähän liikaa on vaikutusta vastustuskyvyn heikkenemiseen. Nyt olen kuitenkin pitkästä aikaa - vai pitäisikö sanoa vihdoin - ymmärtänyt kilpirauhasongelmien syy-seuraussuhteita ja vaikutuksia koko kehon kaikkeen muuhunkin toimintaan ja hyvinvointiin.
Yritin rauhoitella stressaavaa sieluani ja saada töitä tehtyä kipuiluista huolimatta parantavan ja herkullisen pakuriteen voimalla. Minun juomani näytti tältä:
Litran teepannullinen
Pakuria (jauheena) n. 1 tl, myös palasina käy
Tuoretta inkivääriä reilu palanen kuutioituna
Tuoretta kurkumaa pikkurillin kokoinen pala kuutioina
Sitruunamehua
Puolukkamehua (vähäsokerista, itsekeitettyä)
Pakureita, inkivääriä ja kurkumaa keittelin 10-15 minuuttia, kaadoin kuppiin ja viilensin sekä maustoin juoman puolukka- ja sitruunamehulla. Sinne meni koko pannullinen. Pakko myöntää, että sekä flunssa että stressi hälvenivät edes hetkeksi, joskin pääkipu palaili myöhemmin.
Yritin rauhoitella stressaavaa sieluani ja saada töitä tehtyä kipuiluista huolimatta parantavan ja herkullisen pakuriteen voimalla. Minun juomani näytti tältä:
Litran teepannullinen
Pakuria (jauheena) n. 1 tl, myös palasina käy
Tuoretta inkivääriä reilu palanen kuutioituna
Tuoretta kurkumaa pikkurillin kokoinen pala kuutioina
Sitruunamehua
Puolukkamehua (vähäsokerista, itsekeitettyä)
Pakureita, inkivääriä ja kurkumaa keittelin 10-15 minuuttia, kaadoin kuppiin ja viilensin sekä maustoin juoman puolukka- ja sitruunamehulla. Sinne meni koko pannullinen. Pakko myöntää, että sekä flunssa että stressi hälvenivät edes hetkeksi, joskin pääkipu palaili myöhemmin.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Pizzaa, taiteita ja taitteita
Tässä pizzaa aamupalaksi mutustellessani muistin yhtäkkiä tämän blogin. Ironista. Lueskelin vanhoja juttujani joihinkin samaistuen, joistakin jo irtisanoutuen. Yhtä kaikki tuli sellainen olo, että voisin taas kirjoittaa. Aiemmin ruoka- ja liikuntapainotteisen sisällön rinnalle halusin tuoda jotain ihan muuta - jotain sellaista, joka kuvaa sielunelämääni tällä hetkellä. Toki ruoka ja liikunta ovat yhtä minulle rakkaita aiheita, mutta suhteeni niihin on muuttunut. Siitä lisää tuonnempana, mutta nyt siihen taukoon.
Olen ollut vuoden poissa. Se on hurja aika ja siinä ehtii tapahtua ihmiselle monenlaista. Minulla tapahtui ihmissuhdemuutoksia ja sen myötä muutto omaan koloon, hurjasti töitä ja niiden myötä uusia vastuita - sekä ikävää, mutta välttämätöntä kiirettä. Tapahtui myös musiikillinen noususuhdanne, ja haaveita toteutui. Toukokuussa 2013 syntyi akustinen folktrio Aino ja kyy. Olenkin viimeisimpiä kuunkiertojani viettänyt yhä enemmän taiteiden parissa: joulukuussa äänitimme ep:n ja sepä tulee pian ulos. Elämä on siis kerrassaan mallillaan.
Kaiken uuden ja ihanan keskellä piti kuitenkin vähän pohtia. Jossain vaiheessa syksyä, rankemman tilanteen edessä oli mietittävä tarkkaan, mitä elämältä oikeastaan kaipaa. Se mietintä on mulla vieläkin meneillään, mutta joitain asioita nappasin niistä hiljaisista keskiyön hetkistä kolkon takapihan varjoissa.
Tiedän, että haluan tehdä musiikkia, kirjoittaa runoja ja proosaa, maalata tauluja, tehdä toimittajan töitä, tanssia ja esiintyä. Tällä hetkellä teenkin ihan noita kaikkia. Tässä on vaan yksi epäkohta, jota en oikein sulata - jatkuva kiire. Olen kuitenkin aivan varma siitä, että en pystyisi valitsemaan yhtä uraa ja jatkamaan sillä loppuelämääni. Haluan tehdä ja kokea ja nähdä; eräs sanoi minulle, että ei ole kohdannut ketään, jolla on yhtä loppumaton tiedonjano. Ehkä hän oli oikeassa, itse muuttaisin tuon kyllä taidonjanoksi.
Tämän piirteen olen havainnut itsessäni myös liikunnan puolelta - haluan kokeilla kaikkea. Siis ihan kaikkea. Innostuin parkourista, akrobatiasta ja tankotanssista, uusin intoiluni on crossfit. Mutta kun pitäisi valita. Kaikkea ei ehdi eikä voi saada. Toisaalta olenkin oppinut ottamaan rennommin monen asian suhteen, mutta silti haalin itselleni jos jonkinlaista tekemistä jatkuvasti.
Tämän vuoden haasteenani olkoon siis valinnan opetteleminen ja elämän järkevä rytmittäminen - vaikka se kuulostaakin kammottavalta. Olen tunteillakäyvä innostuja ja sitä tulen aina olemaankin, mutta rakastamillaankin asioilla voi polttaa itsensä loppuun, jos kerää liikaa tekemistä. Muista, Katariina: älä polta itseäsi loppuun enää.
Olen ollut vuoden poissa. Se on hurja aika ja siinä ehtii tapahtua ihmiselle monenlaista. Minulla tapahtui ihmissuhdemuutoksia ja sen myötä muutto omaan koloon, hurjasti töitä ja niiden myötä uusia vastuita - sekä ikävää, mutta välttämätöntä kiirettä. Tapahtui myös musiikillinen noususuhdanne, ja haaveita toteutui. Toukokuussa 2013 syntyi akustinen folktrio Aino ja kyy. Olenkin viimeisimpiä kuunkiertojani viettänyt yhä enemmän taiteiden parissa: joulukuussa äänitimme ep:n ja sepä tulee pian ulos. Elämä on siis kerrassaan mallillaan.
Kaiken uuden ja ihanan keskellä piti kuitenkin vähän pohtia. Jossain vaiheessa syksyä, rankemman tilanteen edessä oli mietittävä tarkkaan, mitä elämältä oikeastaan kaipaa. Se mietintä on mulla vieläkin meneillään, mutta joitain asioita nappasin niistä hiljaisista keskiyön hetkistä kolkon takapihan varjoissa.
Tiedän, että haluan tehdä musiikkia, kirjoittaa runoja ja proosaa, maalata tauluja, tehdä toimittajan töitä, tanssia ja esiintyä. Tällä hetkellä teenkin ihan noita kaikkia. Tässä on vaan yksi epäkohta, jota en oikein sulata - jatkuva kiire. Olen kuitenkin aivan varma siitä, että en pystyisi valitsemaan yhtä uraa ja jatkamaan sillä loppuelämääni. Haluan tehdä ja kokea ja nähdä; eräs sanoi minulle, että ei ole kohdannut ketään, jolla on yhtä loppumaton tiedonjano. Ehkä hän oli oikeassa, itse muuttaisin tuon kyllä taidonjanoksi.
Tämän piirteen olen havainnut itsessäni myös liikunnan puolelta - haluan kokeilla kaikkea. Siis ihan kaikkea. Innostuin parkourista, akrobatiasta ja tankotanssista, uusin intoiluni on crossfit. Mutta kun pitäisi valita. Kaikkea ei ehdi eikä voi saada. Toisaalta olenkin oppinut ottamaan rennommin monen asian suhteen, mutta silti haalin itselleni jos jonkinlaista tekemistä jatkuvasti.
Tämän vuoden haasteenani olkoon siis valinnan opetteleminen ja elämän järkevä rytmittäminen - vaikka se kuulostaakin kammottavalta. Olen tunteillakäyvä innostuja ja sitä tulen aina olemaankin, mutta rakastamillaankin asioilla voi polttaa itsensä loppuun, jos kerää liikaa tekemistä. Muista, Katariina: älä polta itseäsi loppuun enää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)