Jälkeenpäin noita syitä miettiessäni pudistelen päätäni surullisena, tähän on taas tultu. Liikun, ettei musta tulisi läskiä. Syön vähemmän, jos en liiku. Kaiken pointtina on ulkonäkö. Tiedän myöskin, etten varmasti ole ainoa, joka ajattelee tai on ajatellut pääasiassa sitä, miltä keho näyttää. Niin kovasti kun meninkin syksyllä vannomaan, että "nyt liikun vain hyvän olon vuoksi", päädyin moiseen.
Haastelin tässä taannoin Jyväskylän Parkour Akatemian tyyppien kanssa. Aihe ei suoranaisesti ollut sama, mutta rivien välistä päättelin, että yleismentaliteettina näillä kavereilla on (lajinsakin sanelemana) saada aikaan mahdollisimman sulava liike. Kokea, mihin mihin ihmisvartalo pystyy. Havahduin miettimään: mitä tekee kauniilla vartalolla, jos se ei toimi? Esteetikko varmaan vastaisi, että sitä on mukava katsella. Harmi vaan, semmoinen ei riitä minulle enää.
Syömishäiriöiden kanssa kamppailleena (toisinaan edelleen kamppailevana) tiedän, että on äärimmäisen vaikea omaksua toimivan vartalon käyttäytymismalli ja opetella keskittymään ulkonäön sijaan juuri siihen kaikkeen muuhun hienoon omassa kropassaan. On toki ihanaa nauttia siitä, kun oma kroppa näyttää upealta, mutta eikö se olisi vielä suurempi ilo, jos se myös pystyisi mielettömiin asioihin? Toimiva vartalo lienee myös hyvä motivaattori terveellisiin elämäntapoihin.
Ehkä tämä asia on jollekin itsestäänselvyys. Minulle se ei ole ollut. Siksi olenkin suunnattoman tyytyväinen, että tajusin sen nyt. Tästä pisteestä on vielä matkaa Kehoni on temppelini -ajatteluun, mutta minulla on aikaa.
 |
