Eittämättä melkoista maanis-depressiivistä koheltamista on tämä loppuraskaus. Viikkoja on 39+2 (varmaan tämän tekstin julkaisuhetkellä ollaan jo huomisen puolella, joten sanottakoon, että päivä enemmän) ja hysteria sen kun kasvaa. Hämmentävät tunne-elämykset seuraavat toisiaan. Toisaalta sitä on ihan pallo hukassa, koko ajan pitäis laittaa jotain kuntoon, sairaalakassi kun on vain 70 % valmiina kun hammasharjaa tarttee kotonakin ja ei osaa päättää, mitä pukea muksulle päälle kun sen kanssa pääsee kotiin. Toisaalta taas olo on ihmeellisen zen ja sisällä kulottaa joku ihan mystinen, ennenkokematon rauhantunne.
Kivut ovat paikoitellen sangen epämiellyttäviä, mutta jokaisesta pistosta, kiristyksestä, vihlaisusta ja supistuksesta jaksaa silti olla innoissaan, koska tuntemukset ovat aina hetken verran eteenpäin kohti synnytystä. Hui, synnytystä! Joko mennään tänä yönä? Pitäis kyllä vielä pestä pyykkiä ja imuroida kämppä kolmatta kertaa tällä viikolla. Epiduraali epäilyttää, mutta uskaltaako sitä luomunakaan? Jos se sattuukin just niin saatanasti kuin kaikki pelottelevat. Entäs se TENSsi? Parempi olla hyvä vekotin kun siitä on kerran maksettu. Tai oikeestaan, ei vielä oo, koska laskua ei näy. Joko sais mennä kuitenkin?
Olen kyllä väistämättä sitä mieltä, että ihan hullun touhua on tämä lisääntyminen, vaikkakin olen tainnut selvitä aika vähällä. Meikäläisellä on ollut lähtökohtaisesti aika helpo raskausaika ainakin monien muiden kertomuksiin verraten. Ei oksettanut ihan kamalasti, mitä nyt alkuvaiheessa vähän ällötti. Painoa on tullut ihan reippaasti. Tuntuu norsahtavalta, mutta kuulemma on vielä ihan normaaleissa rajoissa. Nyt tiedän myös, mitä närästyksellä tarkoitetaan, mutta ei se mua päivittäin vaivaa. Kipuja on välillä, mutta eiks kaikilla?
Mutta ihan hullun touhua silti. Pelottaa, ihistää ja jännittää, että miten sen pikkuihmisen kanssa pärjää. En mä ole koskaan ollut niin pienten otusten kanssa tekemisissä, paitsi tietenkin kissanpentujen. Mies sanoi, että "kyllä se tulee ihan luonnostaan". Ja onhan tässä kaikenmaailman valmennukset käyty ja tarinat kuunneltu. On sitä ennenkin osattu. Mutta se on ihan uusi ihminen! Ihan tuntematon, vaikka onkin asunut mussa yhdeksän kuukautta. Hämmentävä paradoksi. Tämä kaikki on niin kummallista!
Pitäisi varmaan yrittää edes nukkumista. Jospa vaikka huomenna tulisi lähtö. Tai siis tänään.
lauantai 20. syyskuuta 2014
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Lasten "hankkimisesta"
Hyvin moni on perheenlisäysuutisen kuullessaan 1) järkyttynyt ja/tai innostunut 2) ilmaissut kysyen tai todeten, joskin hyvin hienovaraisesti yllättyneisyytensä nopeasta toiminnastamme. Tosiaan - harva ois arvannut, että juuri tämä pariskunta päättäisi tuosta noin vaan pyöräyttää mukulan maailmaan. Niin, emme ole olleet ikuisuuksia yhdessä, vihkivaloja ei vannottu eikä omakotitaloa ostettu. Toisella opinnot loppusuoralla, toisella (lue: mulla) ei todellakaan. Työt sentään kutakuinkin vakituisia, mutta muuttuvia.
Toki yllättyneisyys, hämmennyskin tässä tapauksessa, on ymmärrettävää ja jossain määrin perusteltua. Tässä maailmassa kun kaiken pitäisi nykyään olla niin valmista, että lapsia voisi ensin rauhassa ja ajan kanssa suunnitella ja sitten hankkia. Ennen perheen perustamista rakennetaan elämälle raamit: taloudellinen turva, varma ja pysyvä ura, asetutaan aloilleen. Sitten, kun ihan kaikki on kivasti järjestyksessä ja sukulaisetkin alkavat penätä perheenlisäystä, voidaan ujosti päästää ensimmäiset pumpulinpehmeät vauva-ajatukset maailmaan.
Nyt, anteeksi, oksensin juuri hieman suuhuni. Minä kun en ole koskaan ajatellut että lapsia hankitaan. En ole ajatellut, että suunnittelisin ja järjestelisin elämääni tuolla tavoin. Yleisesti ottaen kavahdan jo ajatusta seesteisestä, keskiluokkaisesta ja järjestelmällisestä elämästä, jossa tehdään kaikki oikein ja oikeassa järjestyksessä. Varmaan juuri siksi olen vielä hyvinkin vähän aikaa sitten miettinyt, etten väistämättä koskaan halua lapsia. Siinä vaiheessa, kun heräsin ajatukseen, että mikään ei tule koskaan olemaan valmista - en varsinkaan minä itse, myönnyin ajatukselle jälkikasvusta. Ongelma ei siis missään vaiheessa ole ollut lapsissa tai vanhemmuudessa, vaan siinä kuvassa, minkä nykynormit ovat lisääntymiselle maalanneet.
Moni on kysynyt - joskin aika hienovaraisesti - oliko tulevan mukulamme alullepaneminen vahinko. Kysymys viihdyttää minua, joskaan en ole siitäkään järin yllättynyt. Tähän olen hymähtäen vastannut kieltävästi. Ei, vaikka emme suunnitelleet hommaa kovin pitkälle, kyseessä ei ole vahinko. Minusta on yleensäkin jokseenkin ikävää kutsua ihmislasta vahingoksi, vaikka se vastaisikin totuutta. Ilmaus tuntuu siltä, että kasvavalla olennolla ei ole ihmisarvoa ja sen voi vaan pyyhkäistä elämästään kuin lattialle kaatuneen mehun.
Tämä saa minut tietenkin kuulostamaan siltä, että vastustan aborttia. En suinkaan. En vain itse lähtisi tekemään niin isoa toimenpidettä kovin heppoisin perustein. Erityisesti sen jättämät henkiset jäljet ovat ennalta-arvaamattomat, enkä usko, että itse olisin aivan sinut omien päätösteni kanssa jos moiseen ryhtyisin joskus. Uskallan myös väittää, että hedelmöittyminen ei voi missään tilanteessa olla täysin yllättävä vahinko. Melko umpiämpäri saa olla, että nykytasoisella seksivalistuksella eläisi vailla tietoa siitä, että panemisesta voi tulla lapsi. Näitäkin tapauksia kyllä löytyy, ihme kyllä. Lähes kaikki myös tietävät viimeistään tuoteselosteen luettuaan, että mikään ehkäisy ei ole sataprosenttinen. Siinä se sitten. Selibaatti on ainoa vaihtoehto pysyä poissa vanhemmuuden tieltä.
Toki, kukin tavallaan. Tehkööt suunnitelmiaan tai aborttejaan. Se ei ole minulta pois. Kunhan kukaan ei odota, että minä tekisin koskaan samalla tavalla. Tai malttaisin pitää suurta suutani kiinni, mitä moisiin toimiin ja ilmiöihin tulee.
Toki yllättyneisyys, hämmennyskin tässä tapauksessa, on ymmärrettävää ja jossain määrin perusteltua. Tässä maailmassa kun kaiken pitäisi nykyään olla niin valmista, että lapsia voisi ensin rauhassa ja ajan kanssa suunnitella ja sitten hankkia. Ennen perheen perustamista rakennetaan elämälle raamit: taloudellinen turva, varma ja pysyvä ura, asetutaan aloilleen. Sitten, kun ihan kaikki on kivasti järjestyksessä ja sukulaisetkin alkavat penätä perheenlisäystä, voidaan ujosti päästää ensimmäiset pumpulinpehmeät vauva-ajatukset maailmaan.
Nyt, anteeksi, oksensin juuri hieman suuhuni. Minä kun en ole koskaan ajatellut että lapsia hankitaan. En ole ajatellut, että suunnittelisin ja järjestelisin elämääni tuolla tavoin. Yleisesti ottaen kavahdan jo ajatusta seesteisestä, keskiluokkaisesta ja järjestelmällisestä elämästä, jossa tehdään kaikki oikein ja oikeassa järjestyksessä. Varmaan juuri siksi olen vielä hyvinkin vähän aikaa sitten miettinyt, etten väistämättä koskaan halua lapsia. Siinä vaiheessa, kun heräsin ajatukseen, että mikään ei tule koskaan olemaan valmista - en varsinkaan minä itse, myönnyin ajatukselle jälkikasvusta. Ongelma ei siis missään vaiheessa ole ollut lapsissa tai vanhemmuudessa, vaan siinä kuvassa, minkä nykynormit ovat lisääntymiselle maalanneet.
Moni on kysynyt - joskin aika hienovaraisesti - oliko tulevan mukulamme alullepaneminen vahinko. Kysymys viihdyttää minua, joskaan en ole siitäkään järin yllättynyt. Tähän olen hymähtäen vastannut kieltävästi. Ei, vaikka emme suunnitelleet hommaa kovin pitkälle, kyseessä ei ole vahinko. Minusta on yleensäkin jokseenkin ikävää kutsua ihmislasta vahingoksi, vaikka se vastaisikin totuutta. Ilmaus tuntuu siltä, että kasvavalla olennolla ei ole ihmisarvoa ja sen voi vaan pyyhkäistä elämästään kuin lattialle kaatuneen mehun.
Tämä saa minut tietenkin kuulostamaan siltä, että vastustan aborttia. En suinkaan. En vain itse lähtisi tekemään niin isoa toimenpidettä kovin heppoisin perustein. Erityisesti sen jättämät henkiset jäljet ovat ennalta-arvaamattomat, enkä usko, että itse olisin aivan sinut omien päätösteni kanssa jos moiseen ryhtyisin joskus. Uskallan myös väittää, että hedelmöittyminen ei voi missään tilanteessa olla täysin yllättävä vahinko. Melko umpiämpäri saa olla, että nykytasoisella seksivalistuksella eläisi vailla tietoa siitä, että panemisesta voi tulla lapsi. Näitäkin tapauksia kyllä löytyy, ihme kyllä. Lähes kaikki myös tietävät viimeistään tuoteselosteen luettuaan, että mikään ehkäisy ei ole sataprosenttinen. Siinä se sitten. Selibaatti on ainoa vaihtoehto pysyä poissa vanhemmuuden tieltä.
Toki, kukin tavallaan. Tehkööt suunnitelmiaan tai aborttejaan. Se ei ole minulta pois. Kunhan kukaan ei odota, että minä tekisin koskaan samalla tavalla. Tai malttaisin pitää suurta suutani kiinni, mitä moisiin toimiin ja ilmiöihin tulee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)