Killer weekends?

Hoh hoh ja hyvää tiistaita. Meikäläinen tässä aloittelee viikkoa taas puhtaalta pöydältä rankan viikonlopun jälkeen. Sattuneesta syystä se venähti maanantaihin saakka, olin nimittäin kannattamassa erästä nimeltämainitsematonta presidenttiehdokasta erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen kulttibändin comeback-keikalla Helsingin jäähallissa. Ai että olikin kutvanaa, vaikka yöunet jäivät kovin lyhyiksi.

Miten se muuten aina menee niin, että viikonloppu on yhtä rälläämistä ja suunnatonta mässäilyä, maanantaina sitten aloitetaan urheilu tai dieetti uudelleen? Kauheasti puhutaan itsensä hemmottelusta rankan työ- tai kouluviikon jälkeen, mutta lopulta – onko kännääminen, järkyttävä kahden päivän ähky tai sisällä lorvaaminen lopulta kovin hemmottelevaa? Parasta viikonlopuissa on ainakin hyvien tyyppien näkeminen, mutta miksi pitää aina lähteä kapakkaan? Onko siellä nyt sitten jotenkin mukavaa? Liikaa populaa, oksentelevia mörkkejä ja jäätävä meteli.  

Muistan yhden kauhean hauskan talven, jolloin tavattiin kavereita ulkoilun merkeissä. Joskus käytiin luistelemassa, joskus pulkkamäessä, välillä vain kävelemässä ja jokusen kerran uskaltauduttiin hiihtämään murtsikkaa. Jos oli liian kylmä tai laiskotti, katsottiin leffoja. Selvinpäin. Se oli hillittömän hauskaa ja kunto pysyi valehtelematta hyvänä koko talven. Pitäisi tehdä moisesta taas perinne, meikä kun on ihan kuningashiihtäjä (not). Murtsikka on silti ihan maailman hauskinta touhua, ellei ole liian kylmä. 

Tänään vilukissa lähtee kuitenkin ZUMBAAMAAN, koska siellä on lämmin ja ihana meininki. Pakkanen unohtuu pyllyä keikuttaessa, takaan sen!